Olen jo pitkän aikaa miettinyt blogin perustamista, mutta aina se on vaan jäänyt "kiireiden" vuoksi.

Nyt ovat kiireet loppuneet, ei ole kuin aikaa. Aikaa miettiä menneitä ja sitä, miten tästä eteenpäin. Kaikki ne tuhannet ajatukset päässä sai aikaan sen, että pitää päästä kirjoittamaan ne paperille, tai siis tänne. Viimeiset kolme vuotta on eletty aika tiiviisti isän sairauden ympärillä. Se aika elämästä päättyi 19.2.2013. Syöpä oli lopulta vahvempi. Ja kun isä alkoi luovuttamaan viimeisinä päivinään, otti se yliotteen nopeasti. Kun kuulin tämän suuren suru-uutisen, polvet petti alta ja lyyhistyin lattialle. Tunteet olivat hyvin sekaiset ja epätodelliset. Olin ollut juuri tekemässä lähtöä isän luo, sanomaan viimeiset sanat. Mutta kiire junaan päättyi kuin seinään. Tuntui, että aika pysähtyi. Alkoi itsensä syyllistäminen. Miksi en lähtenyt edellisenä päivänä, kun tiesin isän tilan huonontuneen? Miksi laitoin työt edelle ja ajattelin, että kyllä isä jaksaa odottaa vielä muutaman päivän. Onhan hän jaksanut ennenkin. Miksi piti luovuttaa juuri nyt? Mutta näin viikon jälkeen alkaa ymmärtämään paremmin asioita. Ei se ole enää ihmisarvoista elämää, kun olet muiden liikuteltavissa. Toiseksi viimeisenä iltana isä oli kysynyt äidiltä: "Auta minua. Milloin tämä loppuu? En jaksa enää." Niin pahalta kuin se tuntuukin, niin näin on parempi. Ei ole enää kipuja, ei tuskia, nyt on hyvä olla. Ei sitä häpeää, minkä isä oli kokenut viimeisinä päivinään. Viisikymppinen mies täysin toisten armoilla...

Niin paljon olisi ollut vielä sanottavaa ja kerrottavaa. Iso osa elämää on poissa, niin moni haave omasta elämästä kuoli samalla. Ei ole isää, joka taluttaisi alttarille, ei näe sitä onnea, kun ensimmäinen lapsenlapsi syntyy. Nämä haaveet hautautui. Kaikki tuntuu niin epätodelliselle vieläkin. Sitä ajattelee, että kyllä se iskä tulee vielä kotiin...

Jokainen meistä sisaruksista ja äiti mukaan lukien, on suhtautunut erilailla tähän.  Vanhemmat veljet kaipaavat isää kovasti, alkuun itkivät, mutta sanoivat, että isän on nyt hyvä olla. Pikkuveli taas on kovin vaitonainen, ehkä vielä jonkinlaisessa shokissa. Hän on vasta 16-vuotias. Äiti itkee ja suree kovasti, ja tuntee samanlaista epätodellisuutta kuin minäkin.

On opittava elämään uudestaan. Mikään ei ole enää niinkuin ennen.